Facing hatred - The Nordic LGBTI meeting in Reykjavik 25.-27.9.2023

At the end of September, I had an interesting opportunity to participate in a meeting of Nordic rainbow organizations in Reykjavik. The occasion also had dramatic echoes and a sad reminder that the realization of the rights of rainbow people is by no means taken for granted even in model countries of human rights.

 

It was great to talk to people from all the Nordic countries, including the Faroe Islands and Greenland. I learned from the people of these countries that even official rainbow rights are not implemented in the same way everywhere. In both of these countries, trans people are treated in Denmark. The most upsetting thing was to hear that the use and import of hormones that are essentially related to treatments is prohibited in Greenland. The attitude towards trans people might be rough there anyway, although in fact the Inuit tradition recognizes gender diversity.

 

The countries' situations varied to some extent, but all reported increased anti-gender activism and a huge increase in hate speech and threats of violence. Several workshops were held on this theme.

 

The equality ministers of the countries were also present, and they met with each other on these themes. In particular, the Prime Minister of Iceland, Katrín Jakobsdóttir, had invested a lot in the occasion, and she also gave a speech at the opening at the Reykjavik City Hall. At the same event, I got to know Johannes, the chairman of the Swedish trans organization FPES, who had been assaulted in July in connection with Pride in Vesterås.

 

Ministers were interviewed at the conference about the results of their meeting. Nothing very concrete was promised from that direction, but monitoring the situation from a Nordic perspective is certainly much-needed support in all countries.

Marie Bjerre, Denmark's Minister for Equality, seemed to be generally unaware of the problems in the areas under her responsibility. The delegations of Denmark, the Faroe Islands and Greenland took care that ignorance could not be pleaded after the conference.

We also had discussions with the Finnish Minister for Equality, Sanni Grahn-Laasonen. She promised to invite the Finnish rainbow organizations to a discussion about domestic challenges in the near future.

 

I myself participated in a workshop related to discrimination in working life, where a Nordic project was discussed to map the situation. The report on it will be published next March, and part of its section on Finland will be based on the survey reports I prepared. The situation in the Nordic countries seems to be quite similar here: Discrimination still occurs, and members of gender minorities are at greater risk of marginalization than the rest of the population. On the other hand, positive developments were also observed everywhere, members of gender minorities had experienced fairly extensive support due to their identity at workplaces.

 

In short periods of free time, I explored Reykjavik, which was previously unknown to me. The core of the city consists of small and in some places charming commercial and residential buildings - only a few buildings gave a more massive impression. Of course, an impressive new business centre had been built by the sea, which I consistently avoided.

 

The conference ended with a wonderful gala dinner where we enjoyed local delicacies. As a louse hater, I had avoided cod until then, but now it came to my plate not so unexpectedly, but still without asking. I was amazed at the way it was prepared: I had never had cod to taste. And it tasted good, the typical dull taste of cod was gone! I had already tasted lamb before, and it tasted great every time it was prepared with high quality.

 

At the end of the gala dinner, the program was also wonderful: a large number of original Icelandic Eurovision representatives had been brought to the place. I personally skipped that treat because I wanted to keep the domestic circadian rhythm - in Iceland, the clock is three hours behind ours.

 

When I left the old movie theatre, which had been the venue, I talked for a while with the security person, who I had known, and I said that it seems to be a bit out of the ordinary gig... I didn't know at the time how right that throw was. When we were in the conference facilities, we had to wear a name tag hanging from a rainbow ribbon around our necks at all times. Of course, it was hidden under the coat during the approximately one kilometre journey through the city centre to the hotel. As an oldish lady I haven't experience any particular trheat, not even any attention, so I've felt quite safe while being out so far.

After a restless night of sleep - the souvenir flu started to hit - I looked at the messages in our delegation's WhatsApp group and was shocked:

At night, my new friend Johannes was beaten on his way back to the hospital. The main reason for this had apparently been the rainbow ribbon given for safety, which had been visible. I also heard that the party had not been stopped because of this, and there had been no information about it, but people were relying on the rumours they received through their own networks. However, taxis were reserved for those returning to the hotel. The Finnish delegation had held a debriefing meeting right after arriving at the hotel while I was sleeping, and another debriefing meeting was held after returning to Finland.

  

Anti-gay and anti-trans hatred arises out of fear and confusion towards difference, which then so often turns into aggression. Currently, this hatred is ruthlessly exploited by international religious actors and nationalist and populist political movements. The central task of equality work is to make these things familiar and commonplace, so that this type of thinking loses its growth platform.

"Woketus" kiihottaa perussuomalaisia transasioissakin

Kuva: Anna Shvets / Pexels

Perussuomalaisten ajatushautomo Suomen Perusta on kasannut kokoon sopivasti vaalien alla uuden pamfletin, tällä kertaa kiihottaa Woke. Tekele on täynnä puolitotuuksia ja suoria valheita. Sopivasti se ilmestyi vaalien alla siksi, että niitä ei kukaan ennätä kaikkia riittävän laajalla levikillä kumoamaan.

 

Politiikka muokkaa pseudotiedettä ja pseudotiede poliittisia valheita

Tässä artikkelissa keskitytään lukuun, jonka otsikkona on ”Tutkimusnäyttö ja politiikka transkysymyksessä”. Tekstin on laatinut Marko Hamilo. Ilmoitettuina lähteinä hänelle ovat olleet kaksi opusta:

·       Abigail Shriererin teos “Irreversible Damage: The Transgender Craze Seducing Our Daughters” ja 

·       Debra Sohn “The End of Gender: Debunking the Myths about Sex and Identity in Our Society”. 

On syytä avata ensin näiden tekstien tekijöiden taustaa, ja sitten itse tekstejä.

Debra Soh on kanadalainen entinen seksitutkija ja nykyinen kulttuurikriitikko, joka tunnetaan parhaiten sukupuolikriittisistä näkemyksistään. Hän on Wokesta ja Cancel-kulttuurista vouhkaavan, alt-rightia lähellä olevan Intellectual Dark Webin jäsen. Sohin väitöskirja liittyy homoseksuaalisuuteen liittyvään aivotutkimukseen, mutta transsukupuolisuudesta ja sukupuolen ulottuvuuksista ylipäätään hänellä vaikuttaa olevan huterat tiedot. Hän on käyttänyt kirjoituksissaan perusteina useita sukupuoli-identiteettiä ja ilmaisua patologisoivia malleja, kuten huteralle pohjalle rakennettu teoria "äkillisesti ilmaantuvasta sukupuolidysforiasta" (ROGD) ja täysin vanhentuneet käsitteet ”parafilia” ja "autogynefilia".

Viime mainitulla yritettiin selittää aikanaan transsukupuolisuus siten, että kyse olisi omaan kehoon kohdistuvasta eroottisesta suhteesta sen ollessa feminiininen. Ilmiön tunnuspiirteitä on sittemmin testattu cisnaisille, ja on ilmennyt, että merkittävällä määrällä heitäkin voidaan tunnistaa autogynefilian tunnusmerkit. Käsite ei siis selitä tai erota transsukupuolisuutta millään muotoa.

Freelance-toimittaja Abigail Shrier tiesi omankin lausuntonsa mukaan vain vähän sukupuolidysforiasta ennen kirjansa kirjoittamista. Hän myöntää myös, että hänellä on mitätön ymmärrys ihmisen anatomiasta, psykologiasta ja endokrinologiasta.

Shrieriä on syytetty transsukupuolisten nuorten sukupuolikokemusta vahvistavan lääketieteellisen hoidon kieltämisen edistämisestä teoksessaan. Shrieriä on myös syytetty siitä, että hän tulkitsi väärin ja valikoi tarkoitushakuisesti tieteellisiä todisteita kirjansa väitteiden tueksi. Kirja sisältää runsaasti suorastaan vihamielistä kielenkäyttöä transihmisiä kohtaan, ja siinä haastateltavana ovat olleet transnuorten sijasta heidän lapsistaan huolestuneet transkielteiset vanhemmat.  

Myös Shierer perustaa ajatuksensa tieteellistä konsensusta vailla olevaan Lisa Littmanin keksimään nuorten tyttöjen ”äkillisesti ilmenevään sukupuolidysforiaan”.

Shierer vaikuttaa olevan tietämätön siitä, mitä biotieteet ovat löytäneet ”aivojen sukupuolittumisesta” – tai hän vain haluaa kiistää sen. Tässä hän noudattaa TERF-ideologien ajatuksia, jotka puolestaan käyttävät ahnaasti kirjan teesejä tieteellisinä todisteina omille käsityksilleen. Hän myös käyttää käsityksiään perustellessaan väitteitä nuorten sosiaalisen median ja mielenterveyden välisestä suhteesta, jotka on todettu tieteellisesti pätemättömiksi. Vaikka on ilmeistä, että joillakin teini-ikäisillä tytöillä sukupuolen kanssa kipuilu voi liittyä muuhun kuin transkokemukseen liittyvään dysforiaan, translasten kokemuksia on pyritty vähättelemään ja liittämään ne tähän oletettuun ilmiöön. Kirja ei tosiaankaan ole maltillisesti ja huolella kaikki tieteelliset näkökohdat huomioon ottava yritys selvittää sitä, mistä nuorten tyttöoletettujen kasvanut hakeutuminen transtutkimuksiin johtuu.

https://www.psychologytoday.com/us/blog/checkpoints/202101/review-irreversible-damage-abigail-shrier

Kirjan nimi on tunteita herättävä ja harhaanjohtava, ja se on selvästi tarkoitettu hälyttämään kirjan kohderyhmänä olevia huolissaan olevia vanhempia. Shrier käyttää emotionaalista kieltä kaikkialla vedotakseen lukijaan. Kaikkialla kirjassaan hän viittaa tytöiksi syntymässä määritettyihin translapsiin "biologisina tyttöinä", termillä, mikä sekoittaa kehonpiirteiden ja sex- ja gender-käsitteet.

Shrier käyttää lähteenään haastattelemiansa Paul McHughia ja Kenneth Zuckeria, jotka ovat tulleet kuuluisiksi täysin kelvottomista, mutta laajalle levitetyistä tutkimuksistaan, joiden mukaan valtaosa translapsista päätyy cis-identiteettiin. Molemmilla translapsiksi on laskettu suuri määrä sellaisia, jotka eivät täytä transalapsen kriteerejä. Toisaalta ”palautuminen cis-identiteettiin” on täysin kelvottomasti dokumentoitu, sellaisiksi on luokiteltu kaikki ne, joita ei ole saatu kiinni kontrollitutkimukseen aikuisiällä, ja sellaisia, jotka ovat ”menneet kaappiin” uudestaan sosiaalisen paineen takia.

Shrier käsittelee transsukupuolisuutta täysin virheellisesti ja vailla minkäänlaista psykiatrista koulutusta mielenterveyden häiriönä ja vertaa sitä mm. anoreksiaan. Samoilla perusteilla hän kyseenalaistaa transihmisen ”itsediagnoosin” itsemäärittelyn perustana. Hän käsittää sukupuoliroolit voimakkaan binäärisinä, jolloin esim. transmies, jolla on jotain feminiinisiä piirteitä, on hänen mukaansa arveluttava.

Shrier liittää nuorten yleiset mielenterveysongelmat vailla tieteellistä perustetta transnuorten ongelmiin. Jälkimmäisissä on kyse ennen kaikkea vähemmistöstressin aiheuttamista vaikutuksista.

 

Takaisin Hamiloon: kulttuurisotaa tuontitavarana

Tällaisten lähteiden pohjalta on helppo laatia teksti, joka edistää transvastaista agendaa, jos niitä ei tarkisteta. Koska lähteet ovat Atlantin takaa, myös konteksti on sieltä. Se vain ei toimi lainkaan Suomessa, jossa eletään ihan eri asetelmissa... tai siis toimii tietenkin, kun halutaan luoda vaalikansalle valheellisia uhkakuvia.

Marko Hamilo onkin tätä kovasti yrittänyt. Hän esittää teesin, että sukupuolia on vain kaksi. Siinä käsitteet menevät kuitenkin jo heti sekaisin: Ihmislaji toki tarvitsee säilyäkseen hedelmöittäjiä ja hedelmöittyviä, mutta tiede tunnistaa lukemattomia muita kehollisia rakenteita, jotka eivät ole yksiselitteisesti kumpiakaan näistä. Lisääntymisfunktiolla ei siis voi selittää tyhjentävästi ihmisen kehollista moninaisuutta.

Mitä tekemistä tällä on gender-sukupuolen kanssa, jää kokonaan hämäräksi.  Hamilo vetoaa Sohn lausuntoon, jonka mukaan hän ei ymmärrä yrityksiä väkisin kutsua sukupuoli-identiteetiksi kaikkia mahdollisia hämmennyksiä, mitä ihmiset voivat sukupuolen suhteen kokea. Hänen ongelmansa onkin, että ei tosiaan ymmärrä asiasta riittävästi. Sukupuolen peruskokemuksia on ääretön määrä kentässä, jossa yksilö kokee omakseen eriasteisesti syntymässä määritellyn ja ”sen toisen” sukupuolen. Tämän varaan syntyy erilaisia kulttuurisia sukupuoli-identiteettejä, joita on loputon määrä eri kulttuureissa, myös nykyisessä länsimaisen kulttuurissa. 

Soh ei ymmärrä ei-binäärien identiteettien relevanssia. Hän kutsuu niitä ”poikkeustapauksiksi”, joiden ei hänen mielestään ole järkevää väittää muuttavan itse järjestelmän kaksinapaisuutta. Kriittinen lukija huomaa tässä kehäpäätelmän: Kaikki premissistä poikkeavat havainnot kuitataan poikkeukseksi. Soh kuitenkin tunnustaa ihmisellä voivan olla erilaisia kokemuksia. Näin ainoaksi ehdotonta kaksinapaisuutta vaativaksi asiaksi jää vain mainitut hedelmöittämistä ja hedelmöittymistä koskeva jako. Tämä ei tietenkään oikeasti määritä kaikkea sukupuolen eri tasoilla ilmenevää kirjoa, ihminen ei ole pelkkä lisääntymisautomaatti.

Keskusteluun sukupuolten määrästä antaa oman värinsä se, että Jeesus puhuu juutalaisen lain tuntemista sukupuolista Matteuksen evankeliumin mukaan. Tässä viitataan juutalaiseen lakiperintöön, joka koottiin pari vuosisataa myöhemmin Talmudiksi. Siinä määritellään juridinen status kahdeksalle eri sukupuolelle, joista kuusi perustuu synnynnäisiin kehonpiirteisiin ja kaksi osin myös identiteettiin.

Hamilo kuvaa Sohin kirjan perusteella miesten ja naisten aivorakenteiden eroja, ja toteaa ne mitättömän vähäisiksi. Tässä keskitytään kuitenkin vain pieneen osaan eroista, joita on monilla aivojen alueilla. Erot transihmisten kohdalla voivat olla yksilöllisesti vaihtelevia, mutta ovat kuitenkin yhteydessä kokemuksen eroihin. Kyse on siis biologisesta/neurologisesta erosta, josta seuraa psykologisia eroja - ja viime kädessä myös sosiaalisia eroja. 

Edelleen artikkelissa väitetään Sohn kirjaan nojaten, että samat poikkeamat olisi löydettävissä sekä transsukupuolisilla että samaa sukupuolta syntymässä merkityillä homoilla. Tämä väite on tutkimusten mukaan kerrassaan paikkansa pitämätön: Sekä homoseksuaaleilla että trassukupuolisilla on aivorakenteiden poikkeamia cis-heteroihin verrattuna, mutta homoseksuaalisten ihmisten aivot muistuttavat enemmän syntymässä määriteltyjen lajitoverien aivoja, kun taas transihmisten aivoissa on enemmän koetun sukupuolen edustajien aivojen ominaisuuksia.

Seuraavaksi Hamilo käy translasten kimppuun toistamalla vanhentuneita ja tutkimuksellisesti vääriä väittämiä siitä, että suurin osa lasten transkokemuksi katsottavista tuntemuksista katoaa iän myötä.  Kyse on pääasiassa Paul McHughin ja Kenneth Zuckerin “tutkimuksista”, ja siis suorastaan valheesta. Molempien tutkimuksissa translapsiksi on laskettu suuri määrä sellaisia, jotka eivät täytä transalapsen kriteerejä. Toisaalta ”palautuminen cis-identiteettiin” on täysin kelvottomasti dokumentoitu, sellaisiksi on luokiteltu niitäkin, joita ei ole saatu kiinni kontrollitutkimukseen aikuisiällä, ja sellaisia, jotka ovat ”menneet kaappiin” uudestaan sosiaalisen paineen takia. 

Hyökkäys kohdistuu myös transalasten kasvatusperiaatteita kohtaan. Tekstissä kauhistellaan, kuinka “Yhdysvalloissa lasten parissa työskentelevien aikuisten on vaikea pitää työpaikkaansa, jos he poikkeavat tästä ainoasta oikeasta ajattelutavasta.” Tämä voidaan nähdä kuitenkin aivan toisin, jos asiaa tarkastellaan translapsen näkökulmasta: Jos aikuinen vähättelee lapsen sukupuolikokemusta, se on lähtökohtaisesti henkistä väkivaltaa siihen katsomatta, onko tuo kokemus pysyvä vai ei. Lasta ei ole sen kummemmin syytä hyysätä suuntaan tai toiseen, vaan tukea hänen olemistaan ja mahdollista etsimistään sellaisena, mikä se juuri nyt on. Tämä antaa myös tilaa sille, jos lapsella on tarve tehdä muutos sosiaalisen sukupuolensa suhteen - mihin tahansa suuntaan se sitten tapahtuukin.

Monta kappaletta käytetään toistaiseksi vailla tieteellistä näyttöä olevaan “äkillisesti ilmaantuvan transkokemuksen” (ROGD) käsittelyyn ja kauhisteluun. Hamilo perustaa tekstinsä pääosin Shrierin tekemiin haastatteluihin ja Littmanin ”ROGD-tutkimukseen”, joissa molemmissa haastateltavina olivat transvastaiset vanhemmat, eikä kumpikaan ole saanut mitään tieteellistä hyväksyntää. Todellisuudessa erilaisten transkokemusten ilmaantumiselle nuoruusiässä on luonnollisia syitä:

·       Vaikka osalla transkokemus näkyy jo hyvin varhain, sitä on ilmaantunut aina myös teini-iässä.

·       Entistä useampi on löytänyt kokemukselleen käsitteen ja nimen. 

·       Entistä useampi on uskaltautunut olemaan oma itsensä, kun suvaitsemattomuus on vähentynyt(vrt. vasenkätisyyden huima lisääntyminen 1900-luvun alkupuolella)

·       Useasti sukupuolivähemmistöihin kuuluvat nuoret etsiytyvät samoihin porukoihin, jolloin on luonnollista, että samasta porukasta hakeutuu moni tutkimuksiin. Tämä voi näyttää ulkopuolisesta tarkkailijasta “laumailmiöltä”.

Jotta kauhisteltavista ilmiöistä syntyisi mahdollisimman kauhisteltava, mukaan on otettu myös queer-identiteetti, jolla tarkoitetaan tässä yhteydessä halua haastaa koko sukupuolijärjestelmä omalla olemisella. Tähän kauheuteen liitetään myös muut muunsukupuoliset identiteetit. Tässä menevätkin sitten iloisesti sekaisin käsitteet, ja selväksi käy, että Hamilo ei edes ymmärrä, mitä kaikkea sukupuolidysforialla tarkoitetaan: Myös muunsukupuolisilla voi sellainen olla. Tästä hän sitten johtaa ajatuksen, että kapina perinteistä sukupuolijärjestelmää vastaan saa nuoret syöksymään tuhoamaan koko sukupuolijärjestelmän. 

Häneltä jää kuitenkin ymmärtämättä, että queer tässä muodossaan on kapina sen puolesta, että kaikki saavat oikeutuksen omalle sukupuoli-identiteetilleen, ei siis kaikkien muiden tuhoamista. Queer ei myöskään ole omiaan houkuttelemaan cis-nuoria lääketieteelliseen transprosessiin, eikä sellainen edes onnistuisi diagnostiikan asettaessa sille rajansa. Nykyinen juridinen sukupuolijärjestelmä ei myöskään houkuta suuresti sukupuolikapinallisia vaihtamaan sitä toisesta binääristä versiosta toiseen.

Sukupuolikapinallisuutta on ollut olemassa aiemminkin. Albaniassa elää edelleen ikivanha traditio, jossa naisoletetut, jotka eivät halua alistua naiselle siellä asetettuun ahtaaseen rooliin, voivat tehdä yhteisön johdon kanssa sopimuksen, vapautuakseen naisen roolin rajoitteista, kunhan samalla lupaavat pidättäytyä lasten hankkimisesta. Tällaiseen omaa elämäänsä elävään, ”Sworn Virgins” -nimellä kutsuttuun joukkoon kuuluu ihmisiä, joita voitaisiin meikäläisessä kulttuurissa kutsua transmiehiksi, lesboiksi ja naisen rooliin kerrassaan kyllästyneiksi sukupuolikapinallisiksi.

Sitten Hamilon tekstissä seuraakin tyrmistyttävä osio: On pyrittävä transsukupuolisuuden ennaltaehkäisyyn!

Siihen projektiin käydään vanhojen väittämien voimin: Transihmisillä on muita enemmän mielenterveysongelmia, itsemurha-alttiudesta ei ole luotettavaa tietoa, ja se on muuta väestöä korkeammalla transition jälkeenkin. Transition hyötyjä ei tämän perusteella tunnettaisi.

Tämä kaikki on silkkaa roskaa. Transprosessin hyödyistä tiedetään varsin vakuuttavasti, ja vanhat tutkimukset, joiden mukaan itsemurha-alttius ei vähenisi, perustuvat sellaisten aikojen tarkasteluun, jolloin sosiaalinen tuki oli olematonta ja syrjintä nykyistä rankempaa.

Itsemurhariski ei toki kokonaan katoa, koska kaikki sosiaaliset ongelmat, kuten syrjiminen, eivät välttämättä katoa. Elämänlaadun on huomattu paranevan keskimäärin ja monet jopa kokevat transition jälkeen ristiriitaa vain saman verran kuin muu väestö. 

Hamilo lähtee myös tohtoroimaan transihmisiä vastustamalla tulkintaa väärään kehoon syntymisestä, ja sen sijasta hyväksymällä feminiininen poika ja maskuliininen tyttö sellaisenaan. Tässä hän osoittaa jälleen täydellisen ymmärtämättömyytensä debatoimastaan asiasta: Tuo kaikki on mukana sukupuolitietoisen kasvatuksen perusteissa, mutta on ihan eri asia, jos lapsi epätyypillisen luonteenpiirteensä lisäksi selkeästi ilmaisee olevansa toista sukupuolta, mitä kätilö on hänelle merkinnyt.

Sukupuolidysforiaan Hamilo tarjoilee psykoterapiaa ja psykiatrian portinvartiointia ennen peruuttamattomia transhoitoja. Hän myös syyttää transliikettä affirmatiivisten hoitojen priorisoinnista ja muiden hoitolinjojen haukkumisesta eheytykseksi.

Kaikki tämä kertoo jälleen, että hän ei edes ymmärrä, mistä puhuu. Niille, joille kehon transitio ei ole mahdollista, tai sen järjestäminen pitkittyy, on olemassa ahdistusta lievittävää hoitoa. Ei ole kuitenkaan eettisesti kestävää perustetta korvata kehon transitio silloin, kun sen avulla odotettavissa olevat tulokset ovat potilaan tilaa olennaisesti parantavia. Hamilo jopa intoutuu väittämään, että “useimmista lapsuudessa sukupuolidysforiaa oirehtineista lapsistahan tulee ilman transsukupuolisuuden affirmaatiota homoseksuaaleja”. 

Hamilon siteeraama Sohin ja Shrierin ehdotus hoidoiksi muistuttaa todella eheytyspuoskarointia, jossa koko identiteetti yritetään muuttaa. Tällainen hoitolinja on todettu jo vuosikymmeniä sitten tehottomaksi ja eettisesti kestämättömäksi.

Mitä tulee varsinaisiin transhoitoihin, niitä ei tulla edelleenkään antamaan potilaan mielihalun mukaan. Tästä Hamilo väittää totuuden vastaisesti, että transjärjestöt olisivat vaatimassa itsemäärittelyyn perustuvaa hoitojen valintamyymälää - Suomessa ei tällainen ole valtavirtaa. ICD-11 muuttaa hoidot ja diagnoosit sukupuoliristiriitaan liittyviksi, ja tällöin arvioidaan tarkasti, tulisiko potilas hyötymään hoidoista vai ei. 

Se taas on eri asia kuin se, onko ihmisellä oikeus määritellä oma sukupuoli-identiteetti. Vanhan hoitojärjestelmän puitteissa eräs johtava transtutkimuksia tehnyt psykiatri totesikin, että paras tapa selvittää ihmisen sukupuoli on kysyä asiaa häneltä itseltään.

Artikkelissa esitetyille käsityksille haetaan tukea lääkärin eettisestä ohjeesta, jonka mukaan on parempi olla tekemättä mitään, jos hoidon vaikuttavuudesta ei ole näyttöä. Tutkimuskirjallisuus osoittaa kuitenkin oikein diagnosoidun ja toteutetun hoidon hyödyt kiistattomasti, niidenhän varaan hoitosuosituksetkin on tehty.

Kaikissa hoidoissa tapahtuu joskus virheitä, mutta transhoitoihin liittyvä hoitotyytyväisyys on yleisesti korkeaa luokkaa. 

Artikkeli käsittelee myös juridisen sukupuolen itsemääräämisoikeutta. Siinä Hamilo nostaa tämän rinnalle toisten ihmisten oikeuden määritellä yksilö omien kriteeriensä, käytännössä siis ulkonäön perusteella. “Analogiana” hän esittää myös latteuden iän itsemäärittelyoikeudesta sen mukanaan tuomine juridisine oikeuksineen.   Analogia ontuu pahemman kerran: Ikä- tai vaikkapa kehonkuvan harha ovat mielenterveyden häiriöitä, sukupuolikokemus taas on kullakin ihmisellä olennaisella tavalla jo valmiiksi olemassa. Milloin Hamilo päätti alkaa pojaksi…? Tämänhetkisessä transtutkimusprosessissa myös nimenomaan pois suljetaan mielenterveyden häiriöt sukupuoliristiriidan aiheuttajana.

Tämän kaiken jälkeen Hamilo huomauttaa hieman yllättävästikin, että aikuisten juridinen itsemääräämisoikeus ei häntä kummemmin huolestuta.  Hän palaa kuitenkin nuoriin, ja esittää nuorten sukupuolikokemuksen sosiaalisen tukemisen olevan vahingollista. Tässä hän viitta Riittakerttu Kaltialan lausuntoon, jonka mukaan “valtaosa nuorten sukupuoliahdistuksesta johtuu nykyisestä mielenterveyden kriisistä ja siitä, että sukupuoli-identiteetti on virallisessa ja sosiaalisessa mediassa nuorille vahvasti tarjolla selityksenä lukuisiin ongelmiin ja reittinä ulos kasvukivuista ja vakavammista vaikeuksista”.

Tätä lausumaa eivät kaikki muut tutkijat allekirjoita. On olemassa tutkimuksia, jotka kertovat esimerkiksi koetun sukupuolen mukaisen nimen käytön tukevan merkittävästi lapsen elämänhallintaa. Kyse on nimenomaan sosiaalisen sukupuolen vahvistamisesta, jota myös kokemuksen mukainen juridinen sukupuoli tukisi. Tutkimukset osoittavat myös, että nuorten muu kipuilu ja transkokemus eivät ole sama asia.

Hamilo päättää tekstinsä paradoksiin, jonka mukaan “edistyksellisen lain kumoaminen olisikin tutkimuksen valossa edistyksellistä”. Jos tutkimus ja sellaiseksi naamioitu asenteellinen paatos on taantumuksellista, eivät sen ohjeiden mukaiset toimetkaan muutu edistyksellisiksi.

Retaired… and still busy

 It's been a while since I last wrote a blog here. During the time I’ve had some major changes in my life. The biggest of them has been my retirement.

Sini took me to the spa as a first action as a retired citizen

I’ve heard a saying there are three phases in being retired: Go go, Slow go and No go. Just now I live the first phase for sure. 

I still give some lectures in Metropolia University of Applied Sciences as an emerita senior lecturer. The totally new thing for me was when I started my entrepreneur career. I didn’t know a thing about the details in being an entrepreneur so it took some time to make all the arrangements. Everything didn’t go right, for example I paid estimated VAT beforehand instead of doing it afterwards.

Lecturing at Metropolia, this time also live.

Anyway, now I have a company named Havulintu (a conifer bird, meaning a capercaillie (metso)). 

The main business is education on equality of LGBTIQ+-people in workplaces. I’ve already given a lot of equality training based on my own experiences and what I’ve learned from my analyses on the inquiries I’ve made. Now I had to make material to cover a wider spectrum of aspects: What is discrimination and how does it affect, what is inclusion and why should it be preferred, what are the means for promoting it etc.   

And to be a credible entrepreneur I also had to build up websites. I also joined Linkedin and started to seek for contacts. It seemed to be easy now there are already more than 3500 contacts, many of them showing both interest and support. The need of such training is evident, for example very many companies lack a gender diversity perspective in the equality plan although it should be included by the law. However the number of commissions has been quite moderate. It seems especially the companies that would need the knowledge the most are the least interested in the subject.

Another major task has been a survey analysis on discrimination of gender minorities inwork places. The survey had been carried out in fall 2020 and I analyzed the results during the year 2021. A similar survey has been carried out in 2016 and the Finnish trans organizations wanted to find out whether there has been any improvement in the situation. The answer is yes, the situation is somewhat better. This doesn’t mean the situation is satisfactory: Although in many workplaces being a trans or intersex person is not a big deal any more, there is still very severe discrimination in other workplaces.

The third major task this year has been the history book of the 25 years old DreamwearClub DwC ry organization. To accomplish it I read all the old member magazines and organization documents and made quite a lot interviews - I’ve been a member and active follower only the last twelve years. 

During these years DwC has developed from a minor peer to peer organization to an esteemed national influencer. In fact the development was quite rapid, the position of a national political influencer was taken already in late nineties. Since then DwC has been very active in depathologization of transvestites and in including gender expression as a discrimination criteria in equality legislation.   

There was quite a lot work in finding persons who are in historical pictures: I didn’t want to use pictures of the people who are afraid of being “outed” because of the pictures. To get the layout fancier I used a professional editor to finish it. 

Pictures from the old days. Photos; Anne and Tiga

The fourth major task was coordinating TransHelsinki 2020 and 2021 happenings. Last year we had to make very rapid swifts to a mode to another: Covid situation got worse just in November 2020 and intended Transgender Day Of Remembrance TDOR happening and community seminar had to be changed to virtual mode in very short time. Luckily we had persons who could react fast enough and both events could be carried out. In TransHelsinki 2021 we prepared to the similar situation but this time the covid situation allowed us to organize streamed live events. We also had live evening event which turned out to be very important. People really wanted to meet each other after so a long period of isolation. Year 2020 we had a Habbo Hotel evening event and it was not a big success.

At the Trans Community Seminar

My tasks were combined when I organized a publishing event for the work place survey. The event included a panel discussion on the subject and I managed to get a member of employers, trade union, trans person and the Finnish Equality Ombudsman. The Ombudsman stressed the importance of the survey because his office doesn’t have instruments to get similar information. Al the members of the panel agreed there must be a lot of education made in all levels of work organizations - the activity I’ve already started.  

Panel after publication: Victor Brück /Nordea Bank, Susanna Viljanmaa(Transfeminiinit ry, me, Lotta Savinko/AKAVA, Jukka Maarianvaara/ Equality Ombudsman

Publicity has been one of the features of my last year. I have given some interviews after the 2016 survey and probably because of it my name has been known among the press. The first bigger hit was November 2020 when I was interviewed on MeNaiset, one of the biggest women’s magazine in Finland. The article was also published on a tabloid’s website with millions of readers.  The interview was followed by another by Finnish teacher organization magazine Opettaja on June 2020. In both articles I had an opportunity to tell about my own experiences in the work environment and about the problems and the solutions in public level. After publication of the survey the press releases was published in numerous newspapers and I was interviewed on the Finnish National radio (Yle) news.

Picture on Opettaja-magazine. Photo: Leena Koskela

Publicity also has its funny face... Dreamwear Club wanted to use Helsinki Pride website to advertise its event during the Helsinki Pride 2021 week. To do that includes a minor transaction, but in this case we got an offer to give a face to promote Pride themes. I thought this is not a big deal and agreed.

The project turned out to be in two phases. The first one was a video interview on how I have experienced my LGBTIQ+ history. The second one was a photo session by a famous photographer Meeri Koutaniemi. I was one of the four persons who gave their faces to the campaign. For the first time in my life  I had a personal professional stylist to take care anything I needed during the photo session.

The pink video session

Late June the result was seen in Helsinki region: Pictures of my face was seen along the streets of Helsinki City and the five stairs version was seen to everyone who entered Helsinki by train. The video interview was seen very frequently on Helsinki Pride website and once also on Yle TV broadcasting.

Mannerheimintie in June 2021 

But that was not the all I did with Helsinki Pride organization: I got an annual “Pridechanges the World” -award. The other entity getting the award was the City of Helsinki. The reasons to give me the award were a bit confusing: The merits that were mentioned were partly from the period other Dreamwear Club activists were responsible of them. So the award was for Dreamwear Club as well. The ceremony was also seen on Yle broadcasting. To celebrate the award me and Sini got a hotel night in Helsinki City.

The award ceremony. Photo: Helsinki Pride 

Swimming above the roofs of Helsinki

It seems some have talked about me in Helsinki Pride organization because this was not the end of the story. In September I was asked to give equality education under the Helsinki Pride education organization and I replied why not. So far I’ve trained some big organizations that are also partners of Helsinki Pride. There have been “basic training” and more specific to supervisors and managers. Next year I will continue with this, some even in English.

 

I hope the year 2022 will not be as busy as the year 2021 was. Yes yes, it’s up to me...! To make sure it will happen I’ve made clear I will not make any major surveys, I will end my career as the head of the Dreamwear Club, I will not coordinate TransHelsinki, no history books either... 

All About The Theater Fuzz, Lost In Translation

 

The theatrical version of Pedro Almodovar’s film “All About My Mother” performed by the Finnish National Theater has raised a hot debate on its casting.

 

The basic problem is that the tradition of female characters played by male actors has a heavy burden of contempt and ridicule because they present, on the one hand, the ridiculousness of a woman and, on the other, the repeated idea that a man playing a woman is a ridiculous matter in itself. So if a man plays a transgender woman role, this background hurts real transgender women who feel that this would perpetuate their image as men disguised as women and at the same time also ridiculed according to the old tradition. The fact that the character Agrado is quite fast-paced in her twists and turns does not make it any easier. There was also criticism that a transgender woman role should have been played by a trans woman because they otherwise have a limited number of job opportunities.

 

On the other hand, performance choices have been defended in the debate in the name of artistic freedom and the fact that theater has a long tradition of men playing female roles and women playing male roles. Another view has also been raised among actor circles that an actor must be able to present any character regardless of who he or she is.

 

Another key problem that is the starting point for the mess is the definitions of a trans feminine persons in Spain, which do not always go hand in hand with Finnish thinking. In addition to how people define their own identity, the way they are perceived there does not necessarily go hand in hand. The director and the actor still make their own interpretations of this. The Finnish viewer's interpretation of what is seen is another separate level, which varies according to what he or she knows about the matter in general and the performance in particular..

 

In Spain of nineteen nineties trans women, like Finland, were not in a care process supported by society, so they had to pay for it themselves. Funding was quite often done through prostitution. In it, on the other hand, because of the clientele, the market power is an irreparable genitals, and if that financing process does not proceed as expected, it may remain at this stage for a long time. Nor do the needs required in the market attract the use of hormones that would be easy to use per se. Almodovar’s film Agrado is probably a transgender woman who is in just that situation. On the other hand, transvestites and drag queens also offered their services in the same market, to whom the permanent body modification is not necessarily even the goal.

 

The original film was made in the 1990s, when the world was very different than it is today. In its production, the National Theater uses the English version of Samuel Adamson, presented in 2007, in which Agrado is written as a transvestite. The National Theater also depicts the character as a transvestite accordingly. However, some pre-published National Theater brochures have spoken of Agrado as a transgender woman. The statement of the director of the theater, which also talked about a transgender woman, did not clarify the matter at all. In an article in Helsingin Sanomat, Janne Reinikainen, who was momentarily excluded from the role of Agrado, tried to correct the misunderstanding. The matter went in an even more awkward direction here, when Reinikainen did not master the concepts he used in his well-meaning text and caused more resentment. This contradiction between communication and the image of those who saw the film has been the root of the uproar this time.

 

At the heart of all this is a chain of misunderstandings resembling a broken phone. Samuel Adamson seems to have translated the Spanish word travesti directly into the word transvestite. To some extent, however, the word travesti, which is also used as a barking word, has a much broader meaning than the transvestite/crossdresser used in Finland, and in practice it can mean a wide range from transvestites to trans women as the words are understood in Finland. In the text, Agrado’s character is about the same as in Almodovar’s film. In 2007, such confusion of concepts could go unnoticed, but today the value and message problems it produces have become heavily at the center of the debate.

 At the end of the blog is a table where I try to compare Agrado to traditional transvestites and trans women.

 

This situation, on the other hand, was further complicated by the fact that the text rights owner emphasized that the role was written as a transvestite and is therefore also a male role. In the 2007 production, this was also the case. So for the National Theater the room for modifications was small and full of built-in contradiction.

 

I  had an opportunity to tell the production team for gender diversity spectrum with other representatives of Seta organization. At the time, we said that in Spain, the concepts are not the same as ours and how there are people there for whom we have no concept in Finnish language. We also told you that the transgender role played by the man will surely arouse a great halo. We were told that the character in this version is a transvestite, which sounded somewhat strange, but certainly met the criteria of political correctness. We did not see the text itself at that time. We were further told that they had tried to get the transgender person into the role without success. There are a small number of actors with trans backgrounds in Finland, but it is not easy to find +/- 40 years old transgender actors who would master such a demanding and cohesive role.

 

The heated debate we predicted, described above, had already begun well before the premiere. This media circus created terrible pressure to the production group of the National Theater: How to preserve a long-prepared production and, on the other hand, do it politically correctly. The solution was to modify Agrado’s character towards a clear transvestite/crossdresser, for example, by replacing his surgical implants with external breastsforms.

 

In his distress, the working group asked me and a few other trans people to evaluate the whole for a preliminary presentation. When I saw and heard it, I was somewhat shocked: The character had, of course, been externally modified into a transvestite, but many key passages in the text still referred to a manifestation of travesti identity that did not correspond to our crossdressers. Thus, a broken telephone had further distorted the situation.

 

Janne Reinikainen does create an interesting character that opens up new perspectives on the dimensions of masculinity. Reinikainen's Agrado also does not reinforce stereotypes that a man when imitating a woman has somehow an element begging for ridicule. The central adult roles in the work are all somehow amusing and also have some dark sides. Agrado character is amusing, but does it primarily on her own. Instead of being ridiculous, he is portrayed as powerful and transformative - Almodovar’s trans characters have this function more generally. The big problem, however, is that twisting Agrado into a familiar crossdresser essentially eats up the artistic-dramaturgical impact of the work.

 

From the performance as a whole, it can be said that its core message, the praise of communion and friendship, remained a bit sloppy. It could be due to the horrible pressure from the public that affected the actors ’performance. On the other hand, the English implementation of 2007 has also received similar criticism.

 

If we summed up the debate so far, there are a few points:

 

- Most of the criticism comes from the image that its performers have of the film or the first brochures of the National Theater, not of the performance itself.

 

- The demand that a cis man could not act as a transfeminine role is partly well-founded, but somewhat straightforward as a categorical and may neglect the context of implementation.

 

- The confusion of the National Theater was understandable: the director apparently interpreted Agrado’s text in a multidimensional way as a transfeminine character, and the actor understood the transvestite as we usually understand it. However, such confusion should have been understood to be clarified with a help from the experts and ethical and artistic decisions made logically on that basis. If the character had been created to be a transgender, a cis-woman would have been a natural option in the absence of a trans actress. If, on the other hand, the character had been constructed as a transvestite/crossdresser understood in Finland, the text would still have had to be significantly modified, in which case certain key dramatic culminations of it would have had to be removed or replaced by others.

 

- Despite the interludes, the final outcome of the production was ethically sustainable, but dramaturgically very problematic.

 

The text was written a week after the preview I saw, and I don’t know if the presentation has been heavily modified yet from what I saw.

 

Chart:

 

Typical features of transvestite and transwoman in relation to the Agrado character in the film and Adamson's theatre version                        

	A typical transvestite/ crossdresser	Agrado	A typical trans woman
Internal body modification with hormones	Very rare	Apparently not	Common
Internal body modification with silicon	Very rare	Apparently yes	When necessary
Internal body modification surgically	Very rare	Apparently yes	Common
Genital modification surgically	Very rare	Nope	Common
External body modification	Typical	Apparently not	Only if nothing else is available
Masculine virility	Typical	Maybe	Usually not
Regards herself being a woman	Possible but rare	Apparently not	Typical
Wants to be a woman	Typical	Yes	Nope, because she is a woman
Lives as a woman 24/7	Possible  but rare	Yes	Typical whenever possible