"Woketus" kiihottaa perussuomalaisia transasioissakin

Kuva: Anna Shvets / Pexels

Perussuomalaisten ajatushautomo Suomen Perusta on kasannut kokoon sopivasti vaalien alla uuden pamfletin, tällä kertaa kiihottaa Woke. Tekele on täynnä puolitotuuksia ja suoria valheita. Sopivasti se ilmestyi vaalien alla siksi, että niitä ei kukaan ennätä kaikkia riittävän laajalla levikillä kumoamaan.

 

Politiikka muokkaa pseudotiedettä ja pseudotiede poliittisia valheita

Tässä artikkelissa keskitytään lukuun, jonka otsikkona on ”Tutkimusnäyttö ja politiikka transkysymyksessä”. Tekstin on laatinut Marko Hamilo. Ilmoitettuina lähteinä hänelle ovat olleet kaksi opusta:

·       Abigail Shriererin teos “Irreversible Damage: The Transgender Craze Seducing Our Daughters” ja 

·       Debra Sohn “The End of Gender: Debunking the Myths about Sex and Identity in Our Society”. 

On syytä avata ensin näiden tekstien tekijöiden taustaa, ja sitten itse tekstejä.

Debra Soh on kanadalainen entinen seksitutkija ja nykyinen kulttuurikriitikko, joka tunnetaan parhaiten sukupuolikriittisistä näkemyksistään. Hän on Wokesta ja Cancel-kulttuurista vouhkaavan, alt-rightia lähellä olevan Intellectual Dark Webin jäsen. Sohin väitöskirja liittyy homoseksuaalisuuteen liittyvään aivotutkimukseen, mutta transsukupuolisuudesta ja sukupuolen ulottuvuuksista ylipäätään hänellä vaikuttaa olevan huterat tiedot. Hän on käyttänyt kirjoituksissaan perusteina useita sukupuoli-identiteettiä ja ilmaisua patologisoivia malleja, kuten huteralle pohjalle rakennettu teoria "äkillisesti ilmaantuvasta sukupuolidysforiasta" (ROGD) ja täysin vanhentuneet käsitteet ”parafilia” ja "autogynefilia".

Viime mainitulla yritettiin selittää aikanaan transsukupuolisuus siten, että kyse olisi omaan kehoon kohdistuvasta eroottisesta suhteesta sen ollessa feminiininen. Ilmiön tunnuspiirteitä on sittemmin testattu cisnaisille, ja on ilmennyt, että merkittävällä määrällä heitäkin voidaan tunnistaa autogynefilian tunnusmerkit. Käsite ei siis selitä tai erota transsukupuolisuutta millään muotoa.

Freelance-toimittaja Abigail Shrier tiesi omankin lausuntonsa mukaan vain vähän sukupuolidysforiasta ennen kirjansa kirjoittamista. Hän myöntää myös, että hänellä on mitätön ymmärrys ihmisen anatomiasta, psykologiasta ja endokrinologiasta.

Shrieriä on syytetty transsukupuolisten nuorten sukupuolikokemusta vahvistavan lääketieteellisen hoidon kieltämisen edistämisestä teoksessaan. Shrieriä on myös syytetty siitä, että hän tulkitsi väärin ja valikoi tarkoitushakuisesti tieteellisiä todisteita kirjansa väitteiden tueksi. Kirja sisältää runsaasti suorastaan vihamielistä kielenkäyttöä transihmisiä kohtaan, ja siinä haastateltavana ovat olleet transnuorten sijasta heidän lapsistaan huolestuneet transkielteiset vanhemmat.  

Myös Shierer perustaa ajatuksensa tieteellistä konsensusta vailla olevaan Lisa Littmanin keksimään nuorten tyttöjen ”äkillisesti ilmenevään sukupuolidysforiaan”.

Shierer vaikuttaa olevan tietämätön siitä, mitä biotieteet ovat löytäneet ”aivojen sukupuolittumisesta” – tai hän vain haluaa kiistää sen. Tässä hän noudattaa TERF-ideologien ajatuksia, jotka puolestaan käyttävät ahnaasti kirjan teesejä tieteellisinä todisteina omille käsityksilleen. Hän myös käyttää käsityksiään perustellessaan väitteitä nuorten sosiaalisen median ja mielenterveyden välisestä suhteesta, jotka on todettu tieteellisesti pätemättömiksi. Vaikka on ilmeistä, että joillakin teini-ikäisillä tytöillä sukupuolen kanssa kipuilu voi liittyä muuhun kuin transkokemukseen liittyvään dysforiaan, translasten kokemuksia on pyritty vähättelemään ja liittämään ne tähän oletettuun ilmiöön. Kirja ei tosiaankaan ole maltillisesti ja huolella kaikki tieteelliset näkökohdat huomioon ottava yritys selvittää sitä, mistä nuorten tyttöoletettujen kasvanut hakeutuminen transtutkimuksiin johtuu.

https://www.psychologytoday.com/us/blog/checkpoints/202101/review-irreversible-damage-abigail-shrier

Kirjan nimi on tunteita herättävä ja harhaanjohtava, ja se on selvästi tarkoitettu hälyttämään kirjan kohderyhmänä olevia huolissaan olevia vanhempia. Shrier käyttää emotionaalista kieltä kaikkialla vedotakseen lukijaan. Kaikkialla kirjassaan hän viittaa tytöiksi syntymässä määritettyihin translapsiin "biologisina tyttöinä", termillä, mikä sekoittaa kehonpiirteiden ja sex- ja gender-käsitteet.

Shrier käyttää lähteenään haastattelemiansa Paul McHughia ja Kenneth Zuckeria, jotka ovat tulleet kuuluisiksi täysin kelvottomista, mutta laajalle levitetyistä tutkimuksistaan, joiden mukaan valtaosa translapsista päätyy cis-identiteettiin. Molemmilla translapsiksi on laskettu suuri määrä sellaisia, jotka eivät täytä transalapsen kriteerejä. Toisaalta ”palautuminen cis-identiteettiin” on täysin kelvottomasti dokumentoitu, sellaisiksi on luokiteltu kaikki ne, joita ei ole saatu kiinni kontrollitutkimukseen aikuisiällä, ja sellaisia, jotka ovat ”menneet kaappiin” uudestaan sosiaalisen paineen takia.

Shrier käsittelee transsukupuolisuutta täysin virheellisesti ja vailla minkäänlaista psykiatrista koulutusta mielenterveyden häiriönä ja vertaa sitä mm. anoreksiaan. Samoilla perusteilla hän kyseenalaistaa transihmisen ”itsediagnoosin” itsemäärittelyn perustana. Hän käsittää sukupuoliroolit voimakkaan binäärisinä, jolloin esim. transmies, jolla on jotain feminiinisiä piirteitä, on hänen mukaansa arveluttava.

Shrier liittää nuorten yleiset mielenterveysongelmat vailla tieteellistä perustetta transnuorten ongelmiin. Jälkimmäisissä on kyse ennen kaikkea vähemmistöstressin aiheuttamista vaikutuksista.

 

Takaisin Hamiloon: kulttuurisotaa tuontitavarana

Tällaisten lähteiden pohjalta on helppo laatia teksti, joka edistää transvastaista agendaa, jos niitä ei tarkisteta. Koska lähteet ovat Atlantin takaa, myös konteksti on sieltä. Se vain ei toimi lainkaan Suomessa, jossa eletään ihan eri asetelmissa... tai siis toimii tietenkin, kun halutaan luoda vaalikansalle valheellisia uhkakuvia.

Marko Hamilo onkin tätä kovasti yrittänyt. Hän esittää teesin, että sukupuolia on vain kaksi. Siinä käsitteet menevät kuitenkin jo heti sekaisin: Ihmislaji toki tarvitsee säilyäkseen hedelmöittäjiä ja hedelmöittyviä, mutta tiede tunnistaa lukemattomia muita kehollisia rakenteita, jotka eivät ole yksiselitteisesti kumpiakaan näistä. Lisääntymisfunktiolla ei siis voi selittää tyhjentävästi ihmisen kehollista moninaisuutta.

Mitä tekemistä tällä on gender-sukupuolen kanssa, jää kokonaan hämäräksi.  Hamilo vetoaa Sohn lausuntoon, jonka mukaan hän ei ymmärrä yrityksiä väkisin kutsua sukupuoli-identiteetiksi kaikkia mahdollisia hämmennyksiä, mitä ihmiset voivat sukupuolen suhteen kokea. Hänen ongelmansa onkin, että ei tosiaan ymmärrä asiasta riittävästi. Sukupuolen peruskokemuksia on ääretön määrä kentässä, jossa yksilö kokee omakseen eriasteisesti syntymässä määritellyn ja ”sen toisen” sukupuolen. Tämän varaan syntyy erilaisia kulttuurisia sukupuoli-identiteettejä, joita on loputon määrä eri kulttuureissa, myös nykyisessä länsimaisen kulttuurissa. 

Soh ei ymmärrä ei-binäärien identiteettien relevanssia. Hän kutsuu niitä ”poikkeustapauksiksi”, joiden ei hänen mielestään ole järkevää väittää muuttavan itse järjestelmän kaksinapaisuutta. Kriittinen lukija huomaa tässä kehäpäätelmän: Kaikki premissistä poikkeavat havainnot kuitataan poikkeukseksi. Soh kuitenkin tunnustaa ihmisellä voivan olla erilaisia kokemuksia. Näin ainoaksi ehdotonta kaksinapaisuutta vaativaksi asiaksi jää vain mainitut hedelmöittämistä ja hedelmöittymistä koskeva jako. Tämä ei tietenkään oikeasti määritä kaikkea sukupuolen eri tasoilla ilmenevää kirjoa, ihminen ei ole pelkkä lisääntymisautomaatti.

Keskusteluun sukupuolten määrästä antaa oman värinsä se, että Jeesus puhuu juutalaisen lain tuntemista sukupuolista Matteuksen evankeliumin mukaan. Tässä viitataan juutalaiseen lakiperintöön, joka koottiin pari vuosisataa myöhemmin Talmudiksi. Siinä määritellään juridinen status kahdeksalle eri sukupuolelle, joista kuusi perustuu synnynnäisiin kehonpiirteisiin ja kaksi osin myös identiteettiin.

Hamilo kuvaa Sohin kirjan perusteella miesten ja naisten aivorakenteiden eroja, ja toteaa ne mitättömän vähäisiksi. Tässä keskitytään kuitenkin vain pieneen osaan eroista, joita on monilla aivojen alueilla. Erot transihmisten kohdalla voivat olla yksilöllisesti vaihtelevia, mutta ovat kuitenkin yhteydessä kokemuksen eroihin. Kyse on siis biologisesta/neurologisesta erosta, josta seuraa psykologisia eroja - ja viime kädessä myös sosiaalisia eroja. 

Edelleen artikkelissa väitetään Sohn kirjaan nojaten, että samat poikkeamat olisi löydettävissä sekä transsukupuolisilla että samaa sukupuolta syntymässä merkityillä homoilla. Tämä väite on tutkimusten mukaan kerrassaan paikkansa pitämätön: Sekä homoseksuaaleilla että trassukupuolisilla on aivorakenteiden poikkeamia cis-heteroihin verrattuna, mutta homoseksuaalisten ihmisten aivot muistuttavat enemmän syntymässä määriteltyjen lajitoverien aivoja, kun taas transihmisten aivoissa on enemmän koetun sukupuolen edustajien aivojen ominaisuuksia.

Seuraavaksi Hamilo käy translasten kimppuun toistamalla vanhentuneita ja tutkimuksellisesti vääriä väittämiä siitä, että suurin osa lasten transkokemuksi katsottavista tuntemuksista katoaa iän myötä.  Kyse on pääasiassa Paul McHughin ja Kenneth Zuckerin “tutkimuksista”, ja siis suorastaan valheesta. Molempien tutkimuksissa translapsiksi on laskettu suuri määrä sellaisia, jotka eivät täytä transalapsen kriteerejä. Toisaalta ”palautuminen cis-identiteettiin” on täysin kelvottomasti dokumentoitu, sellaisiksi on luokiteltu niitäkin, joita ei ole saatu kiinni kontrollitutkimukseen aikuisiällä, ja sellaisia, jotka ovat ”menneet kaappiin” uudestaan sosiaalisen paineen takia. 

Hyökkäys kohdistuu myös transalasten kasvatusperiaatteita kohtaan. Tekstissä kauhistellaan, kuinka “Yhdysvalloissa lasten parissa työskentelevien aikuisten on vaikea pitää työpaikkaansa, jos he poikkeavat tästä ainoasta oikeasta ajattelutavasta.” Tämä voidaan nähdä kuitenkin aivan toisin, jos asiaa tarkastellaan translapsen näkökulmasta: Jos aikuinen vähättelee lapsen sukupuolikokemusta, se on lähtökohtaisesti henkistä väkivaltaa siihen katsomatta, onko tuo kokemus pysyvä vai ei. Lasta ei ole sen kummemmin syytä hyysätä suuntaan tai toiseen, vaan tukea hänen olemistaan ja mahdollista etsimistään sellaisena, mikä se juuri nyt on. Tämä antaa myös tilaa sille, jos lapsella on tarve tehdä muutos sosiaalisen sukupuolensa suhteen - mihin tahansa suuntaan se sitten tapahtuukin.

Monta kappaletta käytetään toistaiseksi vailla tieteellistä näyttöä olevaan “äkillisesti ilmaantuvan transkokemuksen” (ROGD) käsittelyyn ja kauhisteluun. Hamilo perustaa tekstinsä pääosin Shrierin tekemiin haastatteluihin ja Littmanin ”ROGD-tutkimukseen”, joissa molemmissa haastateltavina olivat transvastaiset vanhemmat, eikä kumpikaan ole saanut mitään tieteellistä hyväksyntää. Todellisuudessa erilaisten transkokemusten ilmaantumiselle nuoruusiässä on luonnollisia syitä:

·       Vaikka osalla transkokemus näkyy jo hyvin varhain, sitä on ilmaantunut aina myös teini-iässä.

·       Entistä useampi on löytänyt kokemukselleen käsitteen ja nimen. 

·       Entistä useampi on uskaltautunut olemaan oma itsensä, kun suvaitsemattomuus on vähentynyt(vrt. vasenkätisyyden huima lisääntyminen 1900-luvun alkupuolella)

·       Useasti sukupuolivähemmistöihin kuuluvat nuoret etsiytyvät samoihin porukoihin, jolloin on luonnollista, että samasta porukasta hakeutuu moni tutkimuksiin. Tämä voi näyttää ulkopuolisesta tarkkailijasta “laumailmiöltä”.

Jotta kauhisteltavista ilmiöistä syntyisi mahdollisimman kauhisteltava, mukaan on otettu myös queer-identiteetti, jolla tarkoitetaan tässä yhteydessä halua haastaa koko sukupuolijärjestelmä omalla olemisella. Tähän kauheuteen liitetään myös muut muunsukupuoliset identiteetit. Tässä menevätkin sitten iloisesti sekaisin käsitteet, ja selväksi käy, että Hamilo ei edes ymmärrä, mitä kaikkea sukupuolidysforialla tarkoitetaan: Myös muunsukupuolisilla voi sellainen olla. Tästä hän sitten johtaa ajatuksen, että kapina perinteistä sukupuolijärjestelmää vastaan saa nuoret syöksymään tuhoamaan koko sukupuolijärjestelmän. 

Häneltä jää kuitenkin ymmärtämättä, että queer tässä muodossaan on kapina sen puolesta, että kaikki saavat oikeutuksen omalle sukupuoli-identiteetilleen, ei siis kaikkien muiden tuhoamista. Queer ei myöskään ole omiaan houkuttelemaan cis-nuoria lääketieteelliseen transprosessiin, eikä sellainen edes onnistuisi diagnostiikan asettaessa sille rajansa. Nykyinen juridinen sukupuolijärjestelmä ei myöskään houkuta suuresti sukupuolikapinallisia vaihtamaan sitä toisesta binääristä versiosta toiseen.

Sukupuolikapinallisuutta on ollut olemassa aiemminkin. Albaniassa elää edelleen ikivanha traditio, jossa naisoletetut, jotka eivät halua alistua naiselle siellä asetettuun ahtaaseen rooliin, voivat tehdä yhteisön johdon kanssa sopimuksen, vapautuakseen naisen roolin rajoitteista, kunhan samalla lupaavat pidättäytyä lasten hankkimisesta. Tällaiseen omaa elämäänsä elävään, ”Sworn Virgins” -nimellä kutsuttuun joukkoon kuuluu ihmisiä, joita voitaisiin meikäläisessä kulttuurissa kutsua transmiehiksi, lesboiksi ja naisen rooliin kerrassaan kyllästyneiksi sukupuolikapinallisiksi.

Sitten Hamilon tekstissä seuraakin tyrmistyttävä osio: On pyrittävä transsukupuolisuuden ennaltaehkäisyyn!

Siihen projektiin käydään vanhojen väittämien voimin: Transihmisillä on muita enemmän mielenterveysongelmia, itsemurha-alttiudesta ei ole luotettavaa tietoa, ja se on muuta väestöä korkeammalla transition jälkeenkin. Transition hyötyjä ei tämän perusteella tunnettaisi.

Tämä kaikki on silkkaa roskaa. Transprosessin hyödyistä tiedetään varsin vakuuttavasti, ja vanhat tutkimukset, joiden mukaan itsemurha-alttius ei vähenisi, perustuvat sellaisten aikojen tarkasteluun, jolloin sosiaalinen tuki oli olematonta ja syrjintä nykyistä rankempaa.

Itsemurhariski ei toki kokonaan katoa, koska kaikki sosiaaliset ongelmat, kuten syrjiminen, eivät välttämättä katoa. Elämänlaadun on huomattu paranevan keskimäärin ja monet jopa kokevat transition jälkeen ristiriitaa vain saman verran kuin muu väestö. 

Hamilo lähtee myös tohtoroimaan transihmisiä vastustamalla tulkintaa väärään kehoon syntymisestä, ja sen sijasta hyväksymällä feminiininen poika ja maskuliininen tyttö sellaisenaan. Tässä hän osoittaa jälleen täydellisen ymmärtämättömyytensä debatoimastaan asiasta: Tuo kaikki on mukana sukupuolitietoisen kasvatuksen perusteissa, mutta on ihan eri asia, jos lapsi epätyypillisen luonteenpiirteensä lisäksi selkeästi ilmaisee olevansa toista sukupuolta, mitä kätilö on hänelle merkinnyt.

Sukupuolidysforiaan Hamilo tarjoilee psykoterapiaa ja psykiatrian portinvartiointia ennen peruuttamattomia transhoitoja. Hän myös syyttää transliikettä affirmatiivisten hoitojen priorisoinnista ja muiden hoitolinjojen haukkumisesta eheytykseksi.

Kaikki tämä kertoo jälleen, että hän ei edes ymmärrä, mistä puhuu. Niille, joille kehon transitio ei ole mahdollista, tai sen järjestäminen pitkittyy, on olemassa ahdistusta lievittävää hoitoa. Ei ole kuitenkaan eettisesti kestävää perustetta korvata kehon transitio silloin, kun sen avulla odotettavissa olevat tulokset ovat potilaan tilaa olennaisesti parantavia. Hamilo jopa intoutuu väittämään, että “useimmista lapsuudessa sukupuolidysforiaa oirehtineista lapsistahan tulee ilman transsukupuolisuuden affirmaatiota homoseksuaaleja”. 

Hamilon siteeraama Sohin ja Shrierin ehdotus hoidoiksi muistuttaa todella eheytyspuoskarointia, jossa koko identiteetti yritetään muuttaa. Tällainen hoitolinja on todettu jo vuosikymmeniä sitten tehottomaksi ja eettisesti kestämättömäksi.

Mitä tulee varsinaisiin transhoitoihin, niitä ei tulla edelleenkään antamaan potilaan mielihalun mukaan. Tästä Hamilo väittää totuuden vastaisesti, että transjärjestöt olisivat vaatimassa itsemäärittelyyn perustuvaa hoitojen valintamyymälää - Suomessa ei tällainen ole valtavirtaa. ICD-11 muuttaa hoidot ja diagnoosit sukupuoliristiriitaan liittyviksi, ja tällöin arvioidaan tarkasti, tulisiko potilas hyötymään hoidoista vai ei. 

Se taas on eri asia kuin se, onko ihmisellä oikeus määritellä oma sukupuoli-identiteetti. Vanhan hoitojärjestelmän puitteissa eräs johtava transtutkimuksia tehnyt psykiatri totesikin, että paras tapa selvittää ihmisen sukupuoli on kysyä asiaa häneltä itseltään.

Artikkelissa esitetyille käsityksille haetaan tukea lääkärin eettisestä ohjeesta, jonka mukaan on parempi olla tekemättä mitään, jos hoidon vaikuttavuudesta ei ole näyttöä. Tutkimuskirjallisuus osoittaa kuitenkin oikein diagnosoidun ja toteutetun hoidon hyödyt kiistattomasti, niidenhän varaan hoitosuosituksetkin on tehty.

Kaikissa hoidoissa tapahtuu joskus virheitä, mutta transhoitoihin liittyvä hoitotyytyväisyys on yleisesti korkeaa luokkaa. 

Artikkeli käsittelee myös juridisen sukupuolen itsemääräämisoikeutta. Siinä Hamilo nostaa tämän rinnalle toisten ihmisten oikeuden määritellä yksilö omien kriteeriensä, käytännössä siis ulkonäön perusteella. “Analogiana” hän esittää myös latteuden iän itsemäärittelyoikeudesta sen mukanaan tuomine juridisine oikeuksineen.   Analogia ontuu pahemman kerran: Ikä- tai vaikkapa kehonkuvan harha ovat mielenterveyden häiriöitä, sukupuolikokemus taas on kullakin ihmisellä olennaisella tavalla jo valmiiksi olemassa. Milloin Hamilo päätti alkaa pojaksi…? Tämänhetkisessä transtutkimusprosessissa myös nimenomaan pois suljetaan mielenterveyden häiriöt sukupuoliristiriidan aiheuttajana.

Tämän kaiken jälkeen Hamilo huomauttaa hieman yllättävästikin, että aikuisten juridinen itsemääräämisoikeus ei häntä kummemmin huolestuta.  Hän palaa kuitenkin nuoriin, ja esittää nuorten sukupuolikokemuksen sosiaalisen tukemisen olevan vahingollista. Tässä hän viitta Riittakerttu Kaltialan lausuntoon, jonka mukaan “valtaosa nuorten sukupuoliahdistuksesta johtuu nykyisestä mielenterveyden kriisistä ja siitä, että sukupuoli-identiteetti on virallisessa ja sosiaalisessa mediassa nuorille vahvasti tarjolla selityksenä lukuisiin ongelmiin ja reittinä ulos kasvukivuista ja vakavammista vaikeuksista”.

Tätä lausumaa eivät kaikki muut tutkijat allekirjoita. On olemassa tutkimuksia, jotka kertovat esimerkiksi koetun sukupuolen mukaisen nimen käytön tukevan merkittävästi lapsen elämänhallintaa. Kyse on nimenomaan sosiaalisen sukupuolen vahvistamisesta, jota myös kokemuksen mukainen juridinen sukupuoli tukisi. Tutkimukset osoittavat myös, että nuorten muu kipuilu ja transkokemus eivät ole sama asia.

Hamilo päättää tekstinsä paradoksiin, jonka mukaan “edistyksellisen lain kumoaminen olisikin tutkimuksen valossa edistyksellistä”. Jos tutkimus ja sellaiseksi naamioitu asenteellinen paatos on taantumuksellista, eivät sen ohjeiden mukaiset toimetkaan muutu edistyksellisiksi.