Teatterikohusta ja rikkinäisestä puhelimesta

Kansallisteatterin esittämästä teatterisovituksesta Pedro Almodovarin elokuvasta ”Kaikki äidistäni” on noussut kohu, joka liittyy sen roolitukseen.

Perusongelma on, että miehen esittämien naishahmojen perinteellä on raskas vähättelyn ja pilkan painolasti, koska niillä on esitetty toisaalta naisen naurettavuutta ja toisaalta toistettu ajatusta, että mies esittämässä naista on sinänsä naurunalainen asia. Jos mies siis esittää transsukupuolista naista, tämä tausta satuttaa oikeita transnaisia, jotka kokevat, että tämä ylläpitäisi heistä kuvaa miehinä naisiksi naamioituina ja samalla myös vanhan tradition mukaisesti naurunalaisiksi. Asiaa ei helpota se, että roolihahmo Agrado on aika vauhdikas käänteissään. Kritiikissä oli mukana myös se, että osaan olisi pitänyt kiinnittää transnainen, koska heillä on muutenkin rajallinen määrä työtilaisuuksia. 

Toisaalta esityksen valintoja on puolustettu keskustelussa taiteen vapauden nimissä ja sillä, että teatterissa on pitkä traditio sille, että miehet esittävät naisia ja naiset miehiä. Näyttelijäpiireistä on nostettu esiin näkemys, että näyttelijän on osattava esittää mitä tahansa hahmoa riippumatta siitä, mitä hän itse on.

Toinen keskeinen ja sotkun alkusysäyksenä oleva ongelma on transihmisten määritelmät Espanjassa, jotka eivät mene aina yksiin suomalaisen ajattelutavan kanssa. Sen lisäksi, miten ihmiset itse identiteettinsä määrittävät, myös se, miten heidät siellä hahmotetaan, ei mene sen kanssa välttämättä yksiin  Miten heitä kuvataan ja sen perusteella hankilöhahmo rakennetaan, siitä on tässä tapauksessa Almodovarin ja kahden kääntäjän tulkinnat. Oman tulkintansa tästä tekevät vielä ohjaaja ja näyttelijä. Suomalaisen katsojan tulkinta näkemästään on vielä yksi erillinen taso, joka vaihtelee sen mukaan, mitä hän tietää asiasta yleensä ja esityksestä erityisesti.

Espanjan transnaiset eivät ole Suomen tapaan yhteiskunnan turvaamassa hoitoprosessissa, vaan he joutuvat sen kustantamaan itse. Rahoitus tapahtuu aika usein prostituution kautta. Siinä taas asiakaskunnan takia markkinavaltti on korjaamaton alapää, ja jos se rahoitusprosessi ei etene odotetusti, se voi jäädä pitkäksi aikaa tähän vaiheeseen. Myöskään markkinoilla vaadittavat avut eivät houkuttele hormonien käyttöön, joita sinänsä olisi helposti käytössä. Almodovarin elokuvan Agrado lienee transnainen, joka on juuri tuossa tilanteessa. Toisaalta samoilla markkinoilla palveluitaan tarjoavat myös transvestiitit ja drag queenit, joilla kehon lääketieteen avulla tapahtuva korjaus ei ole välttämättä ole edes tavoitteena.

Alkuperäinen elokuva on tehty 1990-luvulla, jolloin maailma oli kovin erilainen kuin nykyään. Kansallisteatteri käyttää produktiossaan Samuel Adamsonin laatimaa, vuonna 2007 esitettyä englanninkielistä versiota, jossa Agrado on kirjoitettu transvestiitiksi. Kansallisteatteri kuvaa myös tämän mukaisesti hahmoa transvestiitiksi. Kuitenkin joissakin ennakkoon julkaistuissa Kansallisteatterin esiteteksteissä on puhuttu Agradosta transnaisena. Asiaa ei yhtään selventänyt teatterinjohtajan lausunto, jossa myös puhuttiin transnaisesta. Helsingin Sanomien artikkelissa Agradon roolista hetkeksi syrjäytetty Janne Reinikainen kyllä yritti oikeaa tilaa kuvata. Asia meni tässä kohden vielä hankalampaan suuntaan, kun Reinikainen ei hyvää tarkoittavassa tekstissään hallinnut käyttämiään käsitteitä ja aiheutti lisää mielipahaa. Tähän viestinnän ristiriitaan ja elokuvan nähneiden mielikuvaan perustuu tällä kertaa produktiosta noussut kohu.

Tässä kaikessa on taustalla vaikeuttaa rikkinäistä puhelinta muistuttava väärinymmärrysten ketju. Samuel Adamson näyttää kääntäneen Espanjan travesti-sanan suoraan transvestite-muotoon. Jossain määrin haukkumasananakin käytetty travesti-sana on kuitenkin paljon laajempi merkitykseltään kuin Suomessa käytetty transvestiitti, ja sillä voidaan tarkoittaa käytännössä laajaa kirjoa meikäläisittän ajatellusta transvestiitista meikäläisittäin ajateltuun transnaiseen. Tekstissä Agradon hahmo on likimain sama kuin Almodovarin elokuvassa. Vuonna 2007 tällainen summittaisuus saattoi mennä aiheuttamatta sen kummempaa kohua, mutta nykyään sen tuottamat arvo- ja viestiongelmat ovat tulleet voimakkaasti keskustelun keskiöön. Blogin lopussa on taulukko, jossa yritän vertailla Agradoa perinteisiin transvestiitteihin ja transnaisiin.

Tätä kuviota taas monimutkaisti vielä se, että tekstin oikeuksien omistaja painotti, että rooli on kirjoitettu transvestiitiksi ja se on sen takia myös miesrooli. Vuonna 2007 tehdyssä produktiossa tämä oli myös asianlaita. Kansallisteatterin liikkumavara oli näin vähäinen ja täynnä sisään rakennettua ristiriitaa.

Olin itse tilaisuudessa kertoa tuotantotiimille sukupuolen moninaisuuden kirjosta Setan muiden toimijoiden kanssa. Tuolloin kerroimme, että Espanjassa käsitteet eivät ole yhteneväisiä omiemme kanssa ja siitä, miten siellä on ihmisiä, joille meillä ei ole käsitettä. Kerroimme myös siitä, että miehen esittämä transnainen tulee varmasti herättämään suuren haloon. Meille kerrottiin, että hahmo on tässä versiossa transvestiitti, mikä kuulosti jossain määrin oudolta, mutta toki täytti poliittisen korrektiuden kriteerit. Itse tekstiä emme tuolloin saaneet nähtäväksemme. Edelleen meille kerrottiin, että he olivat yrittäneet saada rooliin transnaista siinä onnistumatta. Suomessa on kyllä pieni määrä transtaustaisia näyttelijöitä, mutta +/-40 v transnaisnäyttelijöitä, jotka hallitsisivat näin vaativan ja esitystä koossa pitävän roolin, ei ole helppoa löytää.

Ennustamamme, yllä kuvattu kiivas keskustelu oli alkanut jo hyvän aikaa ennen ensi-iltaa. Tämä hulabaloo sai Kansallisteatterin työryhmän kauhean paineen alle: Miten säilyttää pitkään valmisteltu produktio ja toisaalta tehdä se poliittisesti korrektisti. Ratkaisu oli muokata Agradosta selkeästi transvestiitti esimerkiksi niin, että hänen kirurgiset implanttinsa vaihdettiin ulkoisiin irtorintoihin.

Hädissään työryhmä pyysi minua ja muutamaa muuta transihmistä arvioimaan kokonaisuutta ennakkoesitykseen. Kun sen näin ja kuulin, olin jossain määrin järkyttynyt: Hahmoa oli toki ulkoisesti muokattu transvestiitiksi, mutta tekstin monet keskeiset kohdat viittasivat edelleen travesti-identiteetin sellaiseen ilmentymään, joka ei vastaa meikäläistä transvestiittia. Näin rikkinäinen puhelin oli vääristänyt tilannetta edelleen.

Janne Reinikainen tekee kyllä mielenkiintoisen tutkielman, joka avaa uusia näkökulmia maskuliinisuuden ulottuvuuksiin. Reinikaisen Agrado ei myöskään vahvista stereotypioita siitä, että mies naista esittäessään olisi jotenkin naurettavuutta kerjäävä elementti. Teoksen keskeiset aikuisroolit ovat kaikki jotenkin huvittavia ja osin myös raadollisia. Agrado on huvittava etupäässä omaehtoisesti. Naurettavuuden sijasta hänet päinvastoin esitetään voimakkaana ja muutosta synnyttävänä - Almodovarin transhahmoilla on juuri tämä funktio yleisemminkin. Suuri ongelma kuitenkin on, että Agradon vääntäminen meille tutuksi transvestiitiksi syö olennaisesti teoksen taiteellis-dramaturgista iskukykyä.

Esityksen kokonaisuudesta voi todeta, että sen ydinsanoma, yhteisyyden ja ystävyyden ylistys, jäi hieman haileaksi. Siihen saattoi olla kyllä syynä se julkisuuden kaamea paine, mikä vaikutti näyttelijöiden suoritukseen. Toisaalta myös englantilainen toteutus vuodelta 2007 on saanut samansuuntaista kritiikkiä. 

Jos vetäisi yhteen tähänastisen keskustelun, siitä nousee muutamia näkökohtia:

-         Suurin määrä kritiikistä nousee siitä mielikuvasta, joka sen esittäjillä on elokuvasta tai Kansallisteatterin ensimmäisistä esitteistä, ei siis itse esityksestä.

-         Vaatimus siitä, että cis-mies ei voisi näytellä transfeminiiniä hahmoa, on osin hyvin perusteltu, mutta kategorisena ja toteutustapaa tuntematta jossain määrin yksioikoinen.  

-         Kansallisteatterin sekaannus asiasta oli ymmärrettävä: Ohjaaja tulkitsi Agradon ilmeisesti tekstin moniulotteisesti transnaisena, ja näyttelijä käsitti transvestiitin niin, kuin se meillä tavallisesti ymmärretään. Tällainen sekaannus olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää selvityttää asiantuntijoilla ja tehdä eettiset ja taiteelliset ratkaisut loogisesti sen perusteella. Jos hahmo olisi luotu transnaiseksi, cis-nainen olisi ollut luonteva vaihtoehto transnäyttelijän puutteessa. Jos taas hahmo olisi rakennettu meikäläisittäin ymmärretyksi transvestiitiksi, tekstiä olisi pitänyt muokata vielä merkittävästi, jolloin sen tietyt keskeiset dramaattisen huipennokset olisi joutunut poistamaan tai korvaamaan toisilla.

- Teatterin viestintää voidaan kutsua varomattomaksi, asiantuntemattomaksi ja asioihin heikosti paneutuneeksi, Tästä huolimatta sen saamassa rankassa kritiikissä on jäänyt vaille huomiota se, että tarkoitus on koko ajan ollut tehdä transihmisiä kunnioittava ja samalla taiteellisesti kestävä produktio, taito ja ymmärrys vain ovat olleet siihen riittämätömiä.

-         Produktion lopputulos oli välisekoiluista huolimatta eettisesti kestävä, mutta  dramaturgisesti hyvin ongelmallinen.

Teksti on kirjoitettu viikko näkemäni ennakkonäytöksen jälkeen, enkä tiedä, onko esitystä kovastikin vielä muokattu näkemästäni.

Kaavio:

Transvestiitin ja transnaisen tyypillisiä piirteitä suhteessa elokuvan ja Adamsonin teatteriversion Agrado-hahmoon

	Tyypillinen transvestiiti	Agrado	Tyypillinen transnainen
Kehon sisäinen muokkaus hormoneilla	Hyvin  harvinainen	Ilmeisesti ei	Yleistä
Kehon sisäinen muokkaus silikonilla	Hyvin  harvinainen	Kyllä	Tarpeen tullen
Kehon muotojen muokkaus kirurgisesti	Hyvin  harvinainen	Ilmeisesti kyllä	Yleistä
Genitaalien muokkaus kirurgisesti	Hyvin  harvinainen	Ei	Yleistä
Kehon muokkaus ulkoisesti	Tyypillistä	Ilmeisesti ei	Vai, jos muuta ei ole tarjolla
Viriili maskuliinisesti	Tyypillistä	Ilmeisesti	Yleensä ei
Kokee olevansa nainen	Mahdollinen, mutta harvinainen	Ilmeisesti ei	Tyypillinen
Haluaa olla nainen	Yleistä	Kyllä	Ei, koska kokee olevansa nainen
Elää 24/7 naisena	Mahdollista, mutta harvinaista	Kyllä	Tyypillistä, jos vain mahdollista
Maskuliini ilmaisu	Yleistä	Ajoittain	Harvinaista