Now I want to publish something I have written elsewhere. For me it's quite hard task to translate it so it's only in Finnish.
Transihmiset ja feminismi – hajamietteitä asiasta ja asian vierestä
Olin kuuntelemassa ja naistenpäivän aikoihin SETA:n toimistolla järjestettyä seminaaria aiheesta Trans ja feminismi. Kevät on ollut kiireistä
ja kauan vireillä olleeseen ajatus koota tilaisuuden virittämiä ajatuksia toteutui vasta kesän alussa loman vihdoin koittaessa.
Tilaisuus oli muodoltaan paneelikeskustelu johon osallistui Transtukipisteen edustaja, kaksi transsukupuolista akateemisesti asioihin tutustunutta ja yksi queer-feminismin edustaja. Itselleni huomio tässä koostumuksessa kiinnittyi siihen, että sieltä puuttui kokonaan transvestiittien ja ”tavallisten” aktiivifeministien, kuten Naisliitto Unionin edustus. Täten feminismi näyttäytyi keskustelussa monina suurelle yleisölle tuntemattomien feministiteoreetikkojen niminä, jotka sillä vauhdilla vilahtelevina viittauksina eivät tuoneet juuri lisävalaistusta asiaan. Toisaalta monet trans-puolen painotukset olivat korostetun ”transsukupuolisia”.
Yksi panelistien tuoma tärkeä näkökulma oli, että feminismejä todella on monta sorttia, joten mitään yleistä on kovin vaikea sanoa. Yhteinen asia niille on kaiketi patriarkaatiksi kutsutun miehisen valtarakenteen paljastaminen ja sen ylivallan vastustaminen. Erot taas ”lihallistuvat” voimakkaimmin siinä, mikä on feminismin kautta emansipoituneen naisen ihannetila. Siinä suhteessa syntyy myös usein oma normatiivinen kuva oikeasta tavasta olla feministi. Radikaaleimmille on tärkeää hylätä mies kaikessa muussa kuin lisääntymiseen liittyvänä pakollisena tuotannontekijänä, osalle taas on tärkeää, että nainen vapautuu olemaan juuri tasan niin naisellinen ja parisuhteesta yms. nauttiva nainen, kuin hän kulloinkin vain haluaa. Voidaan puhua feminisminormatiivisuudesta, tai oikeastaan sen kirjosta.
On tunnettua, että feministisillä suuntauksilla on jännitteitä transihmisiä kohtaan. Tämähän on aiheuttanut esimerkiksi Yhdysvalloissa vastaliikkeenä poliittisen transliikeen haaran, joka puolestaan on hyvin vihamielinen feministejä kohtaan. Kuuluisin tämän suuntauksen edustaja on Julia Serano, jonka kirjaa ”Whipping Girl” siteerataan tietyissä transpiireissä myös Suomessa.
Miksi niin monilla feministeillä sitten on jotain transihmisiä vastaan? Eri feministiryhmittymillä ja yksittäisillä feministeillä niitä on monia. Osalle radikaalifeministejä naiseus on nostettu sellaiselle jalustalle, että transihmisen on mahdoton saavuttaa sitä ja siten he eivät voi tavoittaa ihannefeministin statusta. Monessa tapauksessa on kyse ajatuksesta, että kyse on transsukupuolisenkin tapauksessa miehestä, siis sudesta lampaiden vaatteissa. Tämä ajattelu on toki ollut yleisempää menneinä aikoina, kun transsukupuolisuuden oletettiin olevan puhtaasti mentaalinen häiriö. Yksi peruste transihmisten vastustamiselle on se, että ajatus naisen heikosta asemasta tulee uhanalaiseksi siitä, että joku ehdoin tahdoin haluaa sellaiseksi hakeutua. Tätä uhrin asemaa ei myöskään haluttaisi suoda transsukupuolisille, joille asema ei tosiaankaan ole mikään valinnan asia.
Tranvestiitteihin kohdistuu erityisiä paineita. Tiitithän korostavat usein naisellisuuttaan pukeutumisessa, meikkauksessa ja kampauksessa, joita taas pidetään erittäin laajalti ”miehen silmän miellyttämisenä” ja siten pakkopaitana naisen elämässä. Tässä toki on tosiasia se, että useimmat tiitit katselevat itseään miehen silmin ja muokkaavat itsensä tuota silmää miellyttäviksi. Ja totta on sekin, että kaikkein seksistisin julkinen pukeutuminen ei yleensä aja feminismin asiaa - ellei siihen ole liitetty jokin selkeä viesti halusta ilmaista itseään itsenäisesti ja vapaasti - Madonnakin kai pitää itseään feministinä.
Onko feminismillä ja transihmisillä sitten mitään yhteistä poliittista agendaa, jossa löytyisi yhteistyömahdollisuuksia? Paneelissa niitä tuli hyvin vähän esiin. Itse nostin seuranneessa yleisökeskustelussa sen, että ”vihollinen” on molemmilla toki sama. Se on tuo ”patriarkaatti”, jota itse nimittäisin kuitenkin eri tavoin. Se on miehinen valtarakenne, jossa aina vallitsevissa tilanteissa jotkin miehet pyrkivät asettumaan toisten yläpuolelle ja heidän alleen muodostuu hierarkkinen arvojärjestys. Sen biologinen tausta on laumahierarkian muodostuminen ja suvun jatkumisen varmistanen siinä. Rakenne on pureutunut nykyiseenkin kulttuuriimme niin, että sen säännöt ovat juurtuneet väestön asenteisiin ja ohjaavat toimintaa miesten keskinäisissä ja miesten ja naisten välisissä vuorovaikutustilanteissa. Kun lauman alfakoiras ilmaisee valtansa näkyvällä vallankäytöllä ja sillä, että hän haluaa esiintyä kaikki asiat hallitsevana mestarina, osansa saavat siitä naiset, jotka joutuvat alistetuksi ja tämän näytöksen statisteiksi miehisen vallan ilmentäjinä. Miesten taas pitää tyytyä kullekin lankeavaan asemaan hierarkiassa (silloin tällöin käytävillä soidinmenoilla toki höystettynä) ja puolustaa joukkuepelaajana tätä valtarakennetta: Ainahan voi tulla tilanne, jossa pääsee näyttämään asemansa vieläkin alemmalla tasolla olevien keskuudessa. Ja se toki koskee naisia, koska tuossa sopimuksessa on tärkeää pitää yllä miesten ylemmyyttä naisiin nähden. Kaikki tämä näyttäytyy lopulta feministeille ”patriarkaatin salaliittona”. Tässä tullaan nyt myös miehisen valtarakenteen ja transihmisten väliseen hankalaan suhteeseen. Mies, joka luopuu heteromiehen statuksestaan, on joko luuserien luuseri, tai mikä vielä pahempaa, tuon miesten välisen suuren yhteisen sopimuksen pettäjä. Molemmat syyt ”antavat oikeuden” hyvin voimakkaisiin toimenpiteisiin mikä lienee tärkein syy miesten homoihin ja transihmisiin kohdistuvaan väkivaltaiseen käytökseen. Maailmalla homojen ja transimisten potkijoiden machomielipiteet lienevät yleisempiä kuin keskimääräisesti, joskin ääriuskonnolliset ja puhtaan homofobiset (jos en ole tuota kohtaan aggressiivinen, luulevat minuakin homoksi ja porukan petturiksi…) asenteetkin ovat siinä osatekijöinä. Yleensä he eivät ole myöskään kovin korkealla miehisessä valtarakenteessa ja hakevat näin itseään heikompaa kohdetta.
Valtarakenteen kummallisena ilmentymänä on myös tutun naistranvestiitin kokemus. Naisellehan on ”luvallista” lainata miehistä pukeutu mista aika vapaasti ilman, että hänen nainen-leimansa siitä murenisi. Kun hän kuitenkin on ollut pukeutuneena täysin miehisesti, hän on kohdannut miesten taholta todella aggressiivista kielenkäyttöä. Yhteenvetona edellisestä voisi siis todeta, että sekä feministeille että transihmisille on hyödyllistä paljastaa miehisiä valtarakenteita ja vastustaa niiden ihmisten elämänaluetta rajoittavia vaikutuksia. Transihmisten taakkana on lisäksi monien feministisuuntausten perusteeton nuiva suhtautuminen.
Keskustelua paneelin jälkeen
Jäin vielä paneelin jälkeen keskustelemaan yhden panelistin kanssa esille nousseista teemoista. Yksi aika paneelissa voimakkaasti esille noussut väittämä oli, että transasioista on turha medioissa meiskata. Ajatus kulki suunnilleen sillä tavoin, että yksi hyväkin mediassa esiintyvä juttu menettää merkityksensä, kun samana iltana jo toisessa mediassa transfobinen sketsi nollaa positiivisen vaikutuksen. Toisaalta
mediaa ei voi hallita ja se tekee lopulta jutuista omanlaisensa – yleensä muuta kuin mitä transihmiset olisivat niiltä toivoneet. Tämä ajatustapa lienee jossain määrin sukua sille transsukupuolisien ihmisten keskuudessa yleiselle ajatukselle, että ”hiljaa hyvää tulee”, oman prosessinsa voi pitää salassa ja sille kaikki transjulkisuus on uhka.
Esitin kyseiselle keskustelijalle vastaväitteen. Otin esimerkiksi tutuksi käyneestä Lappeenrannasta, jossa ennen kaikkea tiittien iloinen näkyvyys katukuvassa on tuottanut suurelle määrälle kaupunkilaisia kokemuksen että ”nehän on ihan tavallisia ja mukaviakin ihmisiä”. Tällaisen kokemuksen jälkeen se illalla esitettävä trans-sketsi ei enää purekaan samalla tavalla, rokotus transfobiaa vastaan alkaa tehota! Toisaalta kerroin heille, kuinka samaisessa kaupungissa mediaa on hallittu salakavalalla tavalla: Paikalliset tiitit ovat integroituneet kaupungin akkainväen menoihin, jolloin sieltä tuleva palaute on väkisin positiivista – eihän sellaisesta voi seurapiiripalstoilla muutoin kirjoittaa! Kysyin jälkeenpäin Lappeerannan puuhanaiseltamme Mimmiltä, oliko juoni tosiaan suunniteltu, ja vastauksena sain: ”Tottakai!”
Toinen jälkikeskustelun aihe oli normatiivisuus eri ryhmissä. Trans-kielenkäytössä käytetään erittäin yleisesti käsitettä heteronormatiivinen. Totesimme, että voidaan puhua myös homonormatiivisista malleista siitä, minkälainen homon pitäisi olla. Tästä hyvän esimerkin kohtasin paljon myöhemmin, kun yksi lesbo kertoi ahdistuneensa, miten voisi pukeutua ensimmäiseen Mummolaakson iltamaansa: Farkut, virttynyt T-paita….. Sama koskee voimakkaasti myös transsukupuolisia, joille yksi varsin yleinen ”normi” on välttää kaikenlaista naisellisuuden korostamista. Ja onhan meilläkin on omia tiittinormeja, joskin kirjo taitaa olla suhteellisen laaja, osalle meistä kun vain yksi vaatekappale saattaa olla se kaikkein tärkein. Väittäisin kuitenkin, että esimerkiksi DWC-aktiivien tiitteilyssä on tiettyä yhdenmukaisuutta, jota läheskään kaikki koko laajan Suomen tiitit eivät edusta.
